Maitolaituri ja hiljainen kylätie
KIRJOITETTU 25.9.2014

                                                        HILJAINEN KYLÄTIE JA MAITOLAITURI                   

Ummistamme silmämme, ajatuksen annamme kuljettaa aikaa taaksepäin silloin olemme saapuneet aikaan jossa näkymänä on maaseutu elämää jokaisessa nykyisin hiljaiselta soratieltä lähtevän tien varrella tai aivan kaukana valtatiestä olevassa asumuksessa jonne ei kuulu sen aikaisten autojen, Anglian, Mossen tai minkään muun auton ääni. Vain luonto verhoaa ympärillä kesäisessä vehreydessään, talven kylmyys tuodessa puhtaan valkoisen lumen peittämään korpimetsät, pellot ja antaen levon ennen kevään lisääntyvää kasvun valoa.

Elettiin sitä aikaa jolloin maaseutu oli elämän ympäristönä aito, pihamaat, karjalaitumet, puuveräjät lehmienlaitumilla, kesän tunnelma käsin lehmiä lypsäessä savunuotion lähellä. Luonnon läheisyys heinäpellolla heiniä seivästämässä ja kuivien heinien ajo ahtaaseen latoon jossa poljettiin jaloilla heiniä että mahtuisi latoon enempi heiniä. Silloin nämä tuntuivat raskailta ja sitähän ne olivatkin, työ kovimmasta päästä. Nyt ne tuntuvat ajalta jota en antaisi pois muistoistani. Elää aitoa maaseudun elämää on muistojen kukka joka ei lakaistu ei kuole se versoo ja on aina sydämen ikkunanlaudalla josta näkyy nykyinen maaseudun aitouden kaukaisuus.

Ennen vanhaan maaseudun elämä oli kaikilta osin pientä vain lapsien lukumäärä suuri kaikissa pirteissä. Taloja oli silloin tulvillaan maaseudulla ja savupiipuista kohonnut harmaanvalkoinen savu pakkaspäivän hämärtyvässä illassa merkiksi huomisen uuden päivän odotusta ja sisällä kaasuvalon loisteessa elämän kiireettömyys vailla netissä surfailua, googlettamista, facebookissa miettimässä omaa tai kaverin edesottamuksia tai muuta nykyajan hilavitkuttimilla haihattelua. Silloin ennen ihminen oli omilla aivoilla ajattelija kun silloin ei ollut tulvillaan tietoa joka muokkaisi ajattelua niin kuin nyt. Silloin oli päällimmäisenä ajatuksissa huomisen päivän työ. Raskaat savotat lumessa kahlaten, hevosella tukit tukkireellä laaniin ajot ja odotusta iltaan saada sytyttää kaasuvalo tilley omaan kotiin pieneen sellaiseen. Pienikin tai suurempi koti silloin ja nyt on paikka jossa meistä jokainen sytyttää oman elämän lyhtynsä, valaisee ympäristönsä näkee ne jotka ovat lähellä omaa elämää myös silloin kun elämän lyhdyn 
valo vähenee. Lyhdyn valo kantaa kauaksi elämässämme ja tavoittaa toiset lyhdyn valot jos valon voimana on pyyteetön kanssakäyminen myös viljellä huumoria ja katsoa minkälaisen kukan huumori kasvatti kuulijassa ja saako vastalahjaksi paremman huumori kukan.

Navetat, ladot ja kaikki rakennelmat oli pieniä vain siellä täällä näkyi suuria asuinrakennuksia jotka vauraimpina pitivät maataloustöissä piikoja ja renkejä.
Pieni navetta täyttyi muutamasta lehmästä antaen pientä rahallista lisää savottatilien lisukkeeksi ja ravintoa kun siihen aikaan ravinnon yltäkylläisyys oli vuosikymmenten päässä. Istahtaa lypsyjakkaralle, tuntea lämmin ääni silloin kun maitoa käsin lypsäessä virtaa sankoon on nyt ajateltuna rikkaus yksinkertaisuuden elämän ajasta. 
Lapsena silloin joskus lypsäessäni pieneen kuppiin ja juoden lämmintä maitoa antoi vahvuutta ajatukselle ettei lehmien ääni häviäisi maaseudulta työn teon väsymykseen tavoitellessamme enempi mitä jaksamme kantaa.
Matala, pieni navetta antoi lehmille sijan talvella ja kesällä laitumella unhoittui talven navetan jäätyneet ikkunat ja ilman raikkauden puute. Maito, sitä valkeata ravintoa jäähdytettiin vesialtaissa ja kesäisin veden jäähdytykseen käytettiin jääpaloja jotka talvella sahattiin Höytiäiseltä moottorisahalla tai muulla käsikäyttöisellä sahalla.
Silloin vesi ei tullut Martonvaarasta "metroputkea" pitkin navettaan ja mennyt lehmien eteen painekuppiin. Vesi pumputtiin käsin usean sadan litran betoniseen altaaseen aamuin illoin, veden mennessä omalla paineella alempana oleviin juottoaltaisiin.
Kaikki oli käsin tehtävä mitä navetan sisällä tarvittiin tehdä, myös lannan luonti talikolla oli työ jota ei voinut jättää huomiselle kun takuu varmasti seuraavana päivänä lantaa olisi niin paljon että herätessä aamulla toivoisi nukkumatin ottavan uudelleen unen syleilyyn ja nähdä nykyaikaa jossa nappia painamalla lanta alkaa liikkua hydraulisylinterin työntämänä lantalaan.
Ei ollut ennen vanhaan kodissani traktoria tai muuta maatalouskonetta työn tekoa helpottaen kuin vasta -70 luvun lopulla ja -80 luvun alusta alkaen. Vain maitokärry ja hevonen Lilja niminen -60 luvulla oli ne jotka toivat jonkinlaista työn helpotusta kotiini. 
Samanlaista maaseudun elämä oli Suomessa kauttaaltaan ennen kuin alkoi hidas mutta selkeä nousu kauniin kukoistavaan -70 luvun maaseutuun. Soratiet, maitolavat, heinäseipäät koristivat pellot ja se ihmisten elämä kyseisellä vuosikymmenluvulla oli sellaista ettemme tule koskaan samanlaista Suomen maataloudessa kokemaan ja näkemään. 
1970- vuosikymmen on maaseudun kauneuden kymmenluku.
Sen aikaiset viljelijät olivat nähneet edellisillä vuosikymmenillä elämässään puutetta ja orastava huominen antoi -70 luvulla vauhdin maaseudulle jolloin koneellinen kehitys sai siivet alleen ja antaen samalla maaseudulle helpotusta. Samalla vuosikymmenellä alkoi hidas vuosikymmeniä kestävä maaseudun kauneuden verhoutuminen utuiseen sumuun. Sumusta nykyään kuuluu maaseudun hiljenevä ääni. Viljelijän työn ääni vailla tulevaisuuden vahvaa toivoa, lehmän ääni katoaa laitumelta, navetassa tyhjät parret. Nämä kaikki on tulosta kun maailmassa halutaan tehokkuutta ymmärtämättä sitä mitä tehokkuus edessään työntää nurin.

Niin, se on ihminen joka kaatuu tehokkuuden edessä ja samalla on hävitetty entisaikojen yksinkertaisuus. Yksinkertaisuus ja pienimuotoisuus on vahvuutta, mutta tänä aikana sen katsottaisiin olevan jälkeenjääneisyyttä. Monet meistä ihmisistä haluaa velkarahalla syrjäyttää oman elämän pienuutensa pysyäkseen tehokkuuden kilpajuoksussa, mutta tämän kilpajuoksun häviäjä on selvillä ennen kuin elämän maaliviiva edes häämöttää. Voittaja ei ole kilpaan lähtenyt paremman elämän toivossa oleva ihminen vaan voittaja on tehokkuuden tavoittelu joka uuvuttaa kilpailijansa.
 Kilpailijana tehokkuuden tavoittelu on katala kanssakilpailija. Se ei kilpaile vierellämme vaan on meidän sisällämme antamassa kehotuksia jatkaa uuvuttavaa rientämistä aamu hämärästä illan pimeyteen vaikkemme jaksaisi hetkeäkään. Silloin kun elämästä alkaa tulla pakonomainen työ olisi ymmärrettävää luovuttaa kilpailu kun maaliin saavuttuamme tiedämme ettemme saa sitä palkintoa jonka ansaitsisimme. Voimme antaa tehokkuuden tavoittelun lähteä itsestämme ja saapua elämän maaliviivalle voittajina. Silloin palkintona on elämä jonka on saanut elää vapaana tehokkuuden painavista kahleista.

Silloin joskus aikaa sitten syrjäiset tiet olivat huonokulkuisia ja pehmeitä jolloin pitkospuut olivat teitten vahvikkeena ja siten jalankulku oli ainut mahdollisuus päästä rospuuttoaikaan syrjäisiin asumuksiin.
Silloin ei suuremmin valitettu huonosta tiestä kun siihen aikaan ei vaadittu muilta eikä itseltäkään ainaista hyvänolon tunnetta. Yksinkertaisesti vain elettiin ja kaikki tuntui suhteellisen hyvin toimivan kun ei takertunut kaikkeen jonninjoutavan tyhjänpäiväiseen niin kuin oliko Varosentiellä yksi monttu vai useampi kiertää maitokärryllä tai Zetorilla kun tonkkia maitolaiturille kuljetettiin.

Maitokärry ja kyydissä tonkissa maito matkalla odottavaa maitolaituria. Maitolaiturit Suomen sorateitten sivussa odotti vuosikymmenten saatossa pienviljelijöitten lähestyviä askeleita ja niitä nuoren tytön ja pojan ikimuistoisia rakkauden sanoja jotka maitolaiturit kätkivät sisälleen.
Maitolaitureitten kätkemät elämän huolet ja murheet, ilot ja kyyneleet, rakkauden alut ja ehkä päättymiset loppui silloin kun maito alettiin hakea tilalta ja samalla maaseudun maitolaituri romantiikka särjettiin hävittämällä teitten varsilta maitolaiturit.
Ihminen rakentaa, särkee, miettii tovin, rakentaa jotain uutta suurempaa ja huomaa lopulta
ettei ketään ole lähellä. Syrjäkyliltä häviää uuden rakentamisen, vasaran ääni jäljelle ehkä jää palokärjen, tikan hiljaisuutta rikkova ääni.
Siellä täällä jossain syrjäkylillä kuuluu ääntä elämän, lehmän huuto laitumella. Milloin kuuluu viimeinen ääni ?
Tuli EU, tuli pykälät, tuli sanktiot, tuli iso EU sormeaan heristäen viljelijälle näin teet, tuli EU suuruuteen pakottavat neliöt tuotantorakennuksiin. Paavo Ruotsalainen lausui hallayön jälkeen "Koettelee, mutt`ei hylkää Herra. Pane leipään puolet petäjäistä, kaksin verroin minä ojaa kaivan, mutta Jumalalta kasvun toivon". 

Nyt maaseudun tuhon hallan levittää EU:n älyköt ymmärtämättä tai ymmärtäen ettei viljelijä kaksin verroin ojaa kaiva estääkseen uutta EU tuhon hallaa. Ensimmäisen EU hallan yön jälkeen ojankaivun, lapion ääntä ei kuulu. EU halla vei nuoruuden kasvun maaseudulta, jäljellä on vanheneva viljelijäväestö joka kaatuu ajan myötä niin kuin viljapelto hallayön jälkeen. EU hallasumun seassa jäätynyt maitojyvä joka ei idä, ei ole kylväjää, on vain jäljellä syvä hiljaisuus. Usvasumun takaa korpimetsistä kuuluu hiljaisuuden rikkova ääni. Palokärjen kimakka ääni, tikan rummutus kelopuussa.

Tuntea nyt syrjäkylillä maaseudun hiljaisuudessa tuulen humina kasvoilla, tuntea muistot maaseudun menneestä ajasta jolloin kuului ääntä syrjäisemmästäkin korpimetsien kätköissä olevasta viljelijästä kaivaen lapiolla pelto-ojaa joka katsoo pieneen kotiinsa joka antoi uutta voimaa toivoen työn jatkuvuutta ja hiljaisen ajatuksen että hiellä tehdyllä pellolla kuuluisi lehmän ääni myös silloin kun saa nukkua siunatussa maassa.

Viljelijä voi myös sanoa EU hallan jälkeen, "mut`ei Herra hylkää, mut` EU hylkäsi viljelijän".

 En toivonut maaseudun syrjäkylien hiljenemistä, en maitolaitureitten katoamista, mutta onneksi jäljellä on vielä kotini lähellä se maitolaituri, hiukan toisessa paikassa, johon hovikuvaajakin on joskus maitotonkan nostanut. Jäljellä on hiljainen kylätie ja maitolaituri.